Pienestä asti olen oppinut, että omaan ympäristöönsä voi vaikuttaa. Kun olin 5- ja siskoni 3-vuotias, Haagassa olevan kerrostalomme takana oli keinut ja hiekkalaatikko metsän vieressä pimeässä paikassa. Sinne oli vähän pelottavaa mennä yksin ja hyttysiäkin oli kostean metsän hämärissä paljon. Harmittelimme usein, miksei leikkipaikka voisi olla talon etupihalla. Äidille asiasta valitimmekin, mutta hän totesi, että meidän on parempi hoitaa asia itse taloyhtiön kanssa, jotta toiveemme varmasti menee oikeanlaisena perille. Silloin isännöitsijällä oli kerran kuukaudessa päivystys talomme kellaritiloissa. Äiti saattoi meidät käytävään ja neuvoi Paulalle ja minulle, miten löydämme isännöitsijän ja että kannattaa vain reippaasti kertoa, mikä on ongelma ja mikä olisi mielestämme hyvä ratkaisu. Ei mennyt kuin pari viikkoa ja etupihalla oli upouudet keinut ja saimme vierestä seurata, kun kuorma-auto toi hiekkaa hienolle uudelle hiekkalaatikollemme.
Kaupunkisuunnitteluun päädyin mukaan 7-vuotiaana, kun talomme pihaan suunniteltiin parkkipaikka-aluetta liukumäkenä toimivan kallion alapuolelle. Tuohduin moisesta suunnitelmasta ja soitin koulun jälkeen mummulle ja kysyin, mikä taho päättää parkkipaikkojen rakentamisesta. Mummu ehdotti kaupunginsuunnitteluvirastoa. Etsin osoitteen puhelinluettelosta, piirsin kuvan verisistä lapsista pulkkineen auton alla, kirjoitin pienen kirjeen ja lähetin kaupunginsuunnitteluviraston johtajalle. Saman kirjeen lähetin myös isännöitsijälle. Äidille ja isälle en uskaltanut asiasta aluksi kertoa, koska pelkäsin heidän kieltävän kiukkuisen ja ehkä epäkohteliaankin kirjeen ja raa'an kuvan lähettämisen. Vasta, kun nimelläni oli tullut kotiin postia sekä kaupunginsuunnitteluvirastosta että vähän myöhemmin isännöitsijältä ja äiti sattui näkemään postit ennen minua, oli vanhemmille kerrottava. Muistaakseni kuitenkin kaunistelin kirjeen sisältöä. Parkkipaikkaa ei kotipihaamme tullut. Oikeastaan tästä asti olen uskonut, että asioihin voi todellakin vaikuttaa eikä mitään tarvitse ottaa annettuna, jos se ei tunnu oikealta.
Ympäristökysymyksistä ensimmäisenä minua alkoivat kiinnostaa Itämeren
tila, metsät ja eläinten hyvinvointi. Itämeren saastumisesta kuulin
ala-asteikäisenä vaariltani Pekka Nuortevalta. Koko serkkukunta saimme
mökillä Bromarvissa pienestä pitäen koeputket käsiimme ja lähdimme
mukaan hyönteisiä keräämään. Niistä mitattiin raskasmetalleja kuten
elohopeaa ja kadmiumia, joiden avulla voi päätellä, kuinka saastunutta
hyönteisten saama ravinto ja siten koko luonto ovat. Bromarvissa näin
ensimmäistä kertaa myös planktonmutantteja, kun katsoimme vaarin kanssa
planktonia mikroskoopilla. Silloin kuulin, että plankton on
ravintoketjun pohjimmaisena ja sen muutokset vaikuttavat hyvin laajalle.
Huolestuin suuresti ja yläasteella muistan olleeni vihainen ja
epätoivoinen. Tuntui, ettei minulla ole mitään keinoja vaikuttaa siihen,
miten yritykset toimivat ja tuhoavat yhteistä maailmaamme. Pikkuhiljaa
oivalsin, että kyllähän jokainen voikin tehdä yllättävän paljon.
Yläasteen aikoihin rakkaisiin Haagan metsiin ruvettiin jälleen suunnittelemaan Eliel Saarisen tien rakentamista, atsaleapuistoa, metsien harventamista lähes olemattomiin ja polkujen korvaamista hiekoitetuilla kävelyteillä ja valtavan kerrostaloalueen rakentamista metsän tilalle. Tuolloin päädyin ensimmäistä kertaa Helsingin kaavoitusta esittelevään kokoukseen, jossa yritin sekä kirjallisesti että suullisesti kymmenien muiden haagalaisten kanssa muuttaa tehtyjä suunnitelmia. Mikään ei auttanut. Tien ja puiston rakentaminen aloitettiin, puita kaatui rytinällä ja metsä katosi ja sen mukana alkoholistien vuosia kotinaan käyttämä tiheä metsä, jossa he kamiinaa lämmittämällä suuren osan vuodesta pärjäsivät. Surullisena ajattelin tuolloin, että nopeasti vaan hävitettiin heidänkin ainoa kotinsa eikä kaupungilla varmaankaan ollut muuta tarjottavana. Itku kurkussa kannoimme siskoni Paulan kanssa ilta toisensa perään kuorma-autoilla paikalla kuskattuja aitojen maahan juntattavia pystypuita hajalleen metsään. Saimmepahan ainakin johonkin purettua katkeruuttamme ja viivytettyä aitojen rakentamista totuttujen polkujen kohtiin. Aluksi koetimme varoa kantamasta niin, että kävelyllä olleet vanhemmat ihmiset olisivat huomanneet hommamme. Useaan kertaan meille kuitenkin harmaahiuksisetkin koiranulkoiluttajat tarjosivat apuaan ja saimme ainoastaan kannustusta semmoisiltakin, jotka valittelivat, etteivät enää omin voimin kykene samaan toimintaan. Edelleen, kun Haagassa käyn, polkujen kohdilta aita on katkottuna.
Makasiininen purkamisesta käyty keskustelu ja päätös rakentaa musiikkitalo elävää kulttuuria täynnä olleen alueen tilalle on järkyttänyt. Keskustelu alkoi, kun olin vasta juuri lukioon siirtymässä. Makasiineista, niiden tunnelmasta, ihmisten vilinästä, kirpputoreista, tuoksusta ja historiaa huokuvasta rakennuksesta tuli valtava henkireikä kiireisen lukiovaiheen alusta lähtien. Sinne saattoi mennä vain istumaan ja olemaan, elämään hyväntuulisessa ihmisvilinässä ja rauhoittumaan. Muistan keskustelun, jonka kävin Tuomas Rantasen kanssa makasiinien kirpputorin Pro Makasiinit -pöydän ääressä. Oli ihanaa huomata, että Helsingissähän on tuhansia ihmisiä, jotka tässäkin tapauksessa ajattelevat samoin kuin minä! Tästä useita vuosia myöhemmin, viime kunnallisvaaleissa, yhdeksi Helsingin vaaliteemoista nousi Makasiinien ja koko Töölönlahden asemakaavamuutos. Vielä ennen vaaleja ehdoton enemmistö vastusti makasiinien purkamista ja pettymys olikin suuri, kun huomasin sen olleen vain vaalikikka vailla mitään sen suurempaa sitoutumista lupauksille. Edelleen on vaikea ymmärtää, miksi ihmeessä elävä kulttuuri halutaan tuhota, Helsingin monikerroksisuutta kaventaa ja tilalle rakentaa harvoja rikkaita varten suunnattu kulttuurin muoto. Edustaako mahdollisen musiikkitalon kulttuuri arvokkaampaa kulttuuria siksi, että siitä maksetaan enemmän? Asemakaavapäätöksen jälkeen vaarini, jonka moniin lapsuudenmuistoihin makasiinit liittyvät muistutti, että mökillä Bromarvissa on paksuja ketjuja ja järeitä lukkoja, jotka hän voi tuoda kahliutumiskäyttöön, mikäli makasiineja todella ruvetaan purkamaan.
Opiskelujen alettua vuonna 1999 huomasin heti yliopiston avajaiskarnevaaleissa, kuinka paljon erilaisia järjestöjä on, joissa ihmiset ajattelevat samalla tavalla kuin minä. Se oli jotenkin helpottavaa huomata. Ensimmäisessä kadunvaltauksessa olin fuksisyksynä ja sen jälkeen olenkin joka vuosi ollut mukana valtaamassa kampusalueen katuja ja vaatimassa niitä autottomiksi. Liityin myös Helsingin yliopiston maan ystävien (HYMY) ja HYY:n vihreiden sekä Sitoutumattoman vasemmiston ja HYY:n ympäristövaliokunnan sähköpostilistoille. Vasta oikeastaan silloin ymmärsin, kuinka syvälle koko yhteiskunnan rakenteisiin epätasa-arvo ja taloudellisen hyödyn asettaminen etusijalle lähes kaikessa päätöksenteossa todella on juurtunut.
Toisen opiskeluvuoteni syksyllä vuonna 2000 lähdin mukaan Prahaan
vastustamaan Maailman kauppajärjestö WTO:a,
Kansainvälistä
valuuttarahastoa IMF:a, Maailmanpankkia ja niiden
uusliberalistista politiikkaa. Prahassa oli useita satoja suomalaisia
mukana ja sen syksyn jälkeen toiminta Suomessa ja ympäri maailmaa
vilkastui ja laajeni huomattavasti. Myöhemmin olenkin osallistunut hyvin
laajalti laidasta laitaan erilaiseen toimintaan, joka kyseenalaistaa
vallitsevia rakenteita ja pyrkii muuttamaan maailmaa vähän paremmaksi
paikaksi kaikille olla.
Uskon, että kunnallisella tasolla pysty vaikuttamaan hyvin moniin semmoisiin asioihin, jotka ovat minulle tärkeitä. Globaalit ja paikalliset ongelmat ovat tiiviisti kytköksissä toisiinsa ja jotta paikallisiin ongelmiin voi vaikuttaa, on ymmärrettävä, miten maailmanlaajuiset valtasuhteet rakentuvat ja ohjaavat toimintaa. Mielestäni ajatus "Think globally, act locally!" (Ajattele maailmanlaajuisesti, toimi paikallisesti) on edelleen hyvä neuvo. Esimerkiksi WTO:n julkisten palveluiden yksityistämistä koskevan GATS-sopimuksen tavoitteena on kaikkien palveluiden kaupallistaminen ja avaamien kilpailulle. Tämä on yksi minulle tärkeistä teemoista, johon voi vaikuttaa sekä kunnallisella tasolla että vaikkapa osoittamalla mieltä rikkaiden maiden päättäjien kokouksen edustalla. Mielestäni hyvin erilaiset toiminnat ja toimintatavat tukevat toisiaan ja pyrkivät samaan lopputulokseen: oikeudenmukaiseen ja demokraattiseen maailmaan, jossa jokainen maa ja jokainen ihminen voi saada äänensä kuuluviin itseään koskevassa päätöksenteossa. Kunnallisellakin tasolla tehdyillä päätöksillä voi olla myös kauaskantoisia seurauksia. Mielestäni meidän olisi tehtävä kaikkemme, jotta nykyinen hyvinvointiyhteiskunta saataisiin säilytettyä ja hyvinvointia sekä lähellä että kaukana lisättyä. Siksi tahtoisin päästä kaupunginvaltuustoon.